Zen ja pohjoismaalaisena olemisen taito

Sami Mänty-Aho julkaisi blogikirjoituksen, jossa hän kertoi ristiriitaisista kokemuksistaan zen-buddhalaisen yhteisön johtohenkilönä, sekä eroonsa johtaneista syistä. Mietin pitkään kirjoitanko itse aiheesta mitään vaiko en. En ole enää pariin vuoteen ollut mukana zen-buddhalaisissa kuvioissa ja koin siksi hieman ristiriitaa asian suhteen - haluanko ottaa kantaa siihen miten asiat hoidetaan/hoidettiin jossain yhteisössä johon en itse kuulu? Omaa eettistä tulokulmaa mietiskeltyäni päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä olen ollut mukana laajentamassa samaista yhteisöä Suomessa. Lisäksi nämä tapahtumat nostavat esiin ongelmia joita Suomessa ei olla tietääkseni meditaatio-piireissä juuri käsitelty. Tämä kirjoitus on siis ennenkaikkea kantaaottava puheenvuoro.

Minun erkaantumiseeni zen-buddhalaisuudesta ei liity suurta draamaa sen suhteen mitä olisin joutunut kokemaan opettajien tai muidenkaan harjoittajien taholta. Opetussuhteen katkaiseminenkaan ei ollut mitenkään dramaattinen. Enemmänkin kyseessä oli useamman vuoden aikana kypsynyt ratkaisu, johon liittyi sisäinen ristiriita sen suhteen mitä sanojen tasolla puhuttiin ja mitä koin tapahtuvan käytännössä. Lisäksi halusin vapauden olla yhteydessä muihinkin meditatiivisen työskentelyn opettajiin, mikä ei olisi ollut mahdollista jos olisin jatkanut traditiossa. Samin esittämä kritiikki ja se miten siihen suhtauduttiin ei siis ollut perimmäinen syy omaan ratkaisuuni. Enemmänkin se vahvisti epäilykseni nostamalla esiin epäeettisiä käyttäytymismalleja joita en voinut hyväksyä. Olin näiden tapahtumien jälkeen yhteydessä myös Simoon, joka kertoi hyvin samanlaisista käyttäytymiskuvioista.

En usko mustavalkoiseen ajatteluun. Kaikissa ihmisissä on monia puolia jotka ilmenevät eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Lisäksi samaan tapahtumaan on aina monia erilaisia näkökulmia, joissa heijastuvat katsojan henkilöhistoria ja tulevaisuuden näkymät. En usko Egoon tai Buddhaan enkä valaistumiseen tai valaistumattomuuteen. En usko myöskään senseihin joka voisi ulkopuolisen tarkkailijan asemasta määritellä muiden ihmisten oivalluksen tasoa tai johdattaa heitä kohti ideaalista hengellistä päämäärää. En usko hengellisiin päämääriinkään. Uskon ihmisiin joiden identiteetti yhtä aikaa muodostuu sosiaalisessa ympäristössä ja muokkaa tuota samaista sosiaalista ympäristöä. Ihminen on siis vahvasti kiinnittynyt sosiaaliseen prosessiin, jossa hän ihmisenä ilmentyy. Tähän prosessiin liittyvät aina ihmisten väliset roolit ja valtapelit, joihin usein muodostuu toistuvia vuorovaikutuskuvioita. Tämä on se lähtökohta josta käsin tarkastelen kokemuksiani tässä kirjoituksessa.

Härän etsiminen

Hakeuduin zenin piiriin tietystä syystä - halusin ymmärtää syvällisemmin joitain itselleni merkittäviä oivalluksia ja kokemuksia. Päämääräni ei siis ollut minkään henkilökohtaisen ristiriidan tai ongelman selvittäminen. Virallisesti aloitin zenin harjoittamisen vuoden 2003 alussa, jolloin kävin täällä Oulussa järjestetyn johdantokurssin. Siellä tapasin kolme järkevän oloista ja mukavaa zenin harjoittajaa: Johdantokurssin pitäjän Arin ja kaksi nuorta vierailijaa Zengårdenista – Simon ja Tapsan jotka molemmat olivat Oululaisia kolleja ja muutenkin kovia jätkiä. ;) En ollut tavannut opettajia, joten nämä "pitkän linjan harjoittajat" edustivat minulle traditiota. Ari oli muistaakseni istuskellut noin 7 vuotta ja Simo & Tapsa olivat asuneet Zengårdenissa joitain kuukausia, Simo vähän pidempään. Myöhemmin tapasin Vihdinpirtin retriitillä muitakin istujia, kuten Samin, jonka vilpitön olemus syvensi luottamustani hommaan. Opettajat jäivät varsinkin alkuvuosina minulle aika etäisiksi, sillä heidän kanssaan ei koskaan päässyt oikein kunnollisiin keskusteluihin. Siis sellaisiin joissa puhutaan oikeista asioista ja arkisesta elämästä. Pointti kuitenkin oli, että itse harjoitusporukassa näytti olevan mukavia tyyppejä. Se oli minulle se ratkaiseva tekijä syventyä zeniin.

 

Jälkien löytäminen

Suurin ongelma minulle oli alusta saakka sietää zen-buddhalaisuuden uskonnollista hierarkkisuutta ja autoritaarisuutta. Varmaankin linjoissa on tämän suhteen jonkin verran eroja, mutta sama problematiikka on ollut helposti havaittavissa kaikissa niissä linjoissa joihin itse olen tutustunut. Koin tämän erityisen häiritsevänä sen vuoksi, koska myöhemmin zen-ohjaajana jouduin olemaan tietyllä tavalla tätä hierarkkisuutta ylläpitävässä roolissa. Ohjaajien oli pakko pitää kaapua ja rakusua, meditaatioharjoituksen muoto oli hyvin tarkkaan määritelty ja se sisälsi vahvasti uskonnollisia (ja mielestäni myös suggestiivisia) aineksia. Opettajan ja tradition asemaa korostettiin monin tavoin: mm. polvikumarrukset patsaille ja opettajille, valojen vannomiset, Buddhasta saakka kumpuavien perimyslinjojen resitaatiot, opetuspuheiden pito jalustalla Buddha-patsaalle, vanhoja opettajia idealisoivat ja mystifioivat tarinat, valaistumisihanteet, salaiset dokusanit, hierarkkisen aseman osoittavat kaavut ja rakusut, kyosaku, kiellot muiden opettajien kanssa työskentelystä, jne...

Kaikkeen tähän voi suhtautua joko uskonnollisesti tai maallisesti. Uskonnollinen lähestymistapa on nähdä rituaalit ja symbolit buddhalaisen uskonnon harjoittamisena, jolloin niiden merkitys on nimenomaisesti uskonnollisuuden vahvistamisessa. Tällöin on hyvin luontevaa käyttää suggestiivisia tekniikoita, erikoisia vaatteita, palvoa Buddhaa ja nostaa “Buddhan edustajat” korkealle jalustalle. Kuitenkin zen-buddhalaisuudesta puhutaan sen harjoittajien keskuudessa myös dogmittomana ja jopa "uskonnottomana uskontona” - tämä oli syy siihen minkä vuoksi itsekin päätin aikoinani lähteä zenin polulle.

Sekulaariset harjoittajat sanovat, että itse meditaatioharjoitus on ainoa tärkeä asia, kaavut ja kumarrukset yms. ovat vain rekvisiittaa jonka lävitse pitää nähdä. Ego se vain on joka vastustaa niitä. "Buddha-patsas ei kumartelusta ylpisty, mutta nöyrtyminen on omalle egolle hyväksi." Tämä oli se mitä minulle myytiin johdantokursseilla ja lukuisissa keskusteluissa eri harjoittajien ja opettajienkin kanssa. Ja samaa mantraa toistelin itsekin myöhemmin omilla johdantokursseillani ja ryhmässäni. 

Vilahdus härästä

 

Mutta kumarteluja ei suinkaan tehty vain patsaille, vaan myös opettajille, jotka zen-liturgiassa siis kirjaimellisesti nähdään valaistuneina Buddhan edustajina – saman valaistumisen siemenen kantajina, joka on periytynyt opettajalta oppilaalle aina Gautamasta alkaen. Buddha vs. Ego / Hyvä vs. Paha, tyypillinen uskonnollinen kahtiajako näkyi puheissa ja käytännöissä selvästi (tottakai toisinajattelijoitakin löytyi, Zengårdenin ruokasalissa käytiin hiljaisella äänellä useinkin “kapinallisia” keskusteluja). Kaikki harjoittamista estävä oli Egoa tai Makyo. Valaistuminen oli tie pelastukseen Lootus-sutran “palavasta talosta” ja sen saavuttamiseen panostettiin todella paljon. Ja tähän siis opettajat ja ohjaajat kannustivat puheissaan. Joskus karvat nousivat pystyyn sesshinillä, kun opettaja kehoitti puheessaan harkitsemaan puolison jättämistä mikäli tämä muodostuisi esteeksi harjoittamiselle.

Omalla “ohjaajan urallani" näin aina vain selkeämmin sen miten idealisoivia käsityksiä ihmisillä oli zenistä, opettajista ja jopa meistä ohjaajista. Se oli tavallaan myös viettelevää - kuten Toni Packer totesi kokemuksistaan opettajana Rochester Zen Centerissä: "Voitko kuvitella mitä se tekee ihmiselle, kun hänet nimitetään Buddhan istuimelle ja ihmiset alkavat kumartelemaan häntä?" Toni itse lähti zen-traditiosta pari vuotta myöhemmin ymmärrettyään koko ajan selkeämmin sen miten vääristynyt tuo asetelma oli ja kuinka vääristyneitä käyttäytymismalleja se aiheutti. Tuo sama näytelmä aiheutti minussakin vaivautuneisuutta ja jonkinlaista myötähäpeää. Esimerkiksi retriittien jälkeen hierarkiaa vahvistettiin valitsemalla etukäteen “tärkeitä” ihmisiä ottamaan ruoan ensiksi ja istumaan opettajan ympärille. Erään retriitin jälkeen tämän näytelmän toistuessa yksi jäsen spontaanisti huudahti: “Onko täällä joku arvojärjestys?” Vastauksena oli vain hiljaisuutta ja vaivautuneita katseita. Koin myös ristiriitaa sen suhteen, että jouduin roolini puolesta perustelemaan uskonnollisten seremonioiden käyttöä uusille tulijoille ryhmässä, vaikka toisaalta tradition puheen tasolla kaiken sai ja pitikin kyseenalaistaa.

Näihin juttuihin ei liity suurta draamaa, ne olivat vain omia ristiriitojani harjoituksessa jota yhtä aikaa sanottiin uskonnottomaksi ja dogmittomaksi, ja jonka käytännöissä kuitenkin oli todella paljon uskonnollista idealismia ja dogmaattisuutta. Näiden ristiriitojen takia harkitsin koko touhun jättämistä ja kerroin näistä ristiriidoistani myös opettajalle. Näin kuitenkin merkkejä myös positiivisesta kehityksestä, sillä viimeisenä vuotenani kaavun käyttäminen tuli ohjaajillekin vapaaehtoiseksi. Tämä päätös tosin sitten myöhemmin vedettiin pois ja samaan aikaan alkoivat nämä ihmeelliset keskustelut Samin esittämästä kritiikistä.

Härän kiinniottaminen

 

Itse Samin kritiikissä en nähnyt mitään ihmeellistä, se oli aika loogista ja keskusteluni mm. traditiossa harjoittaneen psykologin, Timon, kanssa vahvistivat sen aiheellisuuden. Oletukseni olikin, että kritiikistä oltaisiin alettu käymään laajempaakin keskustelua ja hoidettu asiat kuntoon. Käytännössä kuitenkin keskustelu alkoikin kääntymään kritiikin sijasta siihen miten Sami oli keskustellut kritiikistään harjoittajien kanssa myös opettajien "selän takana" ja jopa kysynyt mielipiteitä kokeneilta zen-opettajilta, kuten Albert Low:lta ja Barry Magidilta. Näin kyseisen kirjeenvaihdon ja noiden herrojen mielipide oli selkeästi sellainen, ettei länsimaissa ole kenties yhtäkään riittävän pätevää opettajaa johtamaan luostarinomaista harjoitusta. Itseasiassa heidän harjoituskeskuksiinsa oli vuosien varrella tullut turvaan monia ihmisiä jotka olivat joutuneet vakaviin henkisiin ongelmiin luostariharjoitusten vuoksi. Minusta nämäkin mielipiteet olisivat olleet arvokasta materiaalia keskusteluihin – ehkä traditionaalista harjoitusmuotoa tulisi nykyaikaistaa? Jostain syystä kuitenkin tämäkin keskustelun säie näytti kääntyvän siihen, että opettajat pelkäsivät millaisia juoruja American Zen Teachers Association:ssa (AZTA) alkaisi mahdollisesti syntymään Samin esittämien kysymysten vuoksi. Yhteisön vanhempien jäsenten keskuudessa näytti vallitsevan oletus, ettei tärkeistä asioista saanut avoimesti puhua, vaan kaikki kritiikki tuli esittää suljettujen ovien takana.

Seurannut keskustelu aiheen ympärillä oli minun näkökulmastani vahvasti uskonnollista ja autoritaarista. Rivien väleistä ja välillä suoraankin sai lukea miten opettajia koetettiin pitää pyhimyksinä ja Samia "pahiksena" kun hän julkesi kritisoida traditiota ja opettajien toimintaa. Tämä oli hämmentävää senkin vuoksi, koska ennen tätä keskustelua Samia itseään pidettiin ohjaajien ja vanhempien jäsenten keskuudessa hyvin suuressa arvossa. Itseasiassa olin kuullut opettajan itsensä suusta miten Samista todennäköisesti tulisi seuraava zen-opettaja traditioon. Hyvä esimerkki 180-asteisesta asenteen muutoksesta oli tämän hässäkän vuoksi järjestetty keskustelutilaisuus Helsinki Zen Centerissä. Siellä Santelta oltiin kysytty oliko hän mielestään itse tehnyt mitään väärin tässä jupakassa. Vastaus oli, että hänen ainoa virheensä oli se, että hän oli luottanut Samiin. Vanhemmat jäsenet nielivät tämän potaskan hiljaa. Noita keskusteluita seuratessani karisivat itseltäni viimeisetkin epäilykset sen suhteen kumpi oli käytännössä tärkeämpää: Ihmiset vai uskonnollinen traditio. Opettajien auktoriteetin tai tradition kyseenalaistaminen ei ollut yhteisössä hyväksyttävää - “törröttävät naulat” lyötiin välittömästi takaisin lattiaan vanhempien jäsenten hiljaisella hyväksynnällä. Oli rankkaa nähdä miten nopeasti Sami tuli hylätyksi kyseenalaistaessaan yhteisön normeja.

Nämä tapahtumat sytyttivät minussa sen verran monia hälytyskelloja soimaan, että olin yhteydessä myös entiseen zen-pappi Simoon. En aiemmin ollut kysynyt häneltä niistä syistä miksi hän jätti tradition, koska pidin sitä hänen yksityisenä ratkaisunaan. Virallisessa jäsentiedotteessa sanottiin vain, että Simo oli päättänyt antaa pappisvihkimyksensä pois ja hänelle toivotettiin hyvää jatkoa uudessa elämässään. Koko aihe tuntui minusta aina tabulta, kun se nousi esiin vaikkapa Zengårdenissa. Kuulin vain opettajalta epämääräisiä kommentteja siitä miten Simo oli alkanut käyttäytymään aggressiivisesti ennen lähtöään. Simon kanssa keskustellessani ymmärsin, ettei Samin kritiikistä esiin noussut käyttäytymiskuvio ollut mitenkään ainutlaatuinen, vaan näytti olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Myös Simo oli joutunut karvaasti kokemaan sen mitä tapahtuu kun kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin ja tradition. Simonkin tapauksessa opettaja ylläpiti omaa paremmuuttaan mustamaalaamalla auktoriteettinsa kyseenalaistajaa. Esimerkki tästä oli Santen mauton vertaus Simon ja Jokelan koulusurmaajan välillä. Yksittäisen ihmisen elämä, unelmat ja maine eivät vaakakupissa paljoa paina, kun toisella puolella on hierarkkinen uskonnollinen traditio.

En ole ollenkaan varma siitä, että Santella olisi käytännössä ollut edes valtaa ajaa Simoa ulos Zengårdenista. Käsittääkseni Zengården on Zenbuddhistiska Samfundetin (ZBS) hallinnoima paikka, ei suinkaan opettajien omistama. Simo taas oli yhteisön zen-pappi jolla minusta olisi ollut aivan samat oikeudet Zengårdenissa asumiseen kuin opettajillakin. Luulisin myös, että Ruotsissakin on jonkinlainen vuokrasopimuksen irtisanomisaika vakituisessa osoitteessa asuvilla, Suomessa se on kuusi kuukautta vähintään vuoden jatkuneessa vuokrasopimuksessa. Todennäköisesti ZBS:n hallitus on ainoa laillinen toimielin jolla olisi ollut valtuudet tuollaisten päätösten tekoon, mutta sitä ei varmastikaan tässä tapauksessa konsultoitu. Hyvän tavan mukaan ZBS:n olisi puolestaan pitänyt kysyä myös jäsenistön mielipidettä pappinsa karkotuksesta - yhdistyshän on aina ensisijaisesti jäsenistönsä palvelija. Epäilen, että tämä olisi nostanut tervettä keskustelua jäsenistössä opettajien ja muidenkin zen-pappien valtuuksista ja oikeuksista, etenkin kun Simo oli tradition ainoa suomalainen zen-pappi ja ZBS:n 300 jäsenestä reilut 100 oli suomalaisia.

Se ettei Simo, tai muutkaan, kyseenalaistaneet Santen valtuuksia heittää Simoa ulos kodistaan yhden illan varoitusajalla, kertoo hyvin siitä kuinka autoritaarinen asema opettajalla zen-traditiossa on. Toisaalta suurimmalle osalle jäsenistöä ei edes kerrottu tapahtumien todellista luonnetta.

Härän kesyttäminen

 

Tajusin selvästi, että vuosien varrella varmaankin monet ihmiset ovat muodostaneet käsityksensä zen-traditiosta minun puheideni perusteella - aivan kuten minäkin aikoinani niiden ihmisten perusteella joiden vuoksi päätin luottaa traditioon. Näiden tapahtumien johdosta kuitenkin kävi selväksi, että oma käsitykseni siitä mikä zenissä on tärkeää oli hyvin vahvassa ristiriidassa sen suhteen mitä tradition käytännöissä tapahtui. Niinpä päätin korjata omalta osaltani sen minkä voin näyttämällä etten itse hyväksynyt sitä mitä tapahtui. Toin kaikki tiedossani olevat tapahtumat avoimesti esille ryhmässämme ja järjestimme aiheesta yleiskokouksen. Tuon kokouksen seurauksena riisuimme säännöistämme kaikki linkit zen-traditioon ja aloimme itsenäiseksi ryhmäksi. Tämä oli looginen valinta siinäkin mielessä, ettei reilun kymmenen hengen ryhmässä oikeastaan ollut zen-traditioon sitoutuneita kuin pari kappaletta.

Oman polkuni erkaantuminen zen-buddhalaisuudesta siis pohjimmiltaan johtui siitä, etten voinut hyväksyä zen-buddhalaisuuden dogmaattista ja autoritaarista luonnetta, enkä sitä millaisen kohtelun kohteiksi ystäväni Sami ja Simo joutuivat. Koin myös jossain määrin valheelliseksi sen, että keskustelun tasolla tradition uskonnollista puolta vähäteltiin vaikka käytännössä se oli monessa suhteessa määräävässä asemassa. Harjoitusrituaaleja kykenin sietämään samalla tavalla kuin vaikkapa Karaten muodollisuuksia, mutta nähdessäni selkeästi sen miten nuo rituaalit luovat uskonnollisessa kontekstissa pohjaa länsimaalaisittain ajatellen epäterveille ja traumatisoiville käyttäytymismalleille, en halunnut enää osaltani jatkaa niiden mahdollistamista. “My way or the higway” oli varmaankin ihan ok toimintamalli feodaaliajan Japanissa, mutta itse olen kasvanut länsimaiseen individualismiin, jossa ihmistä täytyy kohdella tasavertaisena ja kunnioittavasti.

Kotiinpaluu kyyttö-sonnin selässä

 

En usko näiden vuorovaikutuskuvioiden olevan sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan tietoisesti valitsemia. Koen Norbert Eliasin tavoin, että me ihmiset pikkuhiljaa kasvamme vallitsevaan kulttuuriin omien odotustemme ja havaintojemme pohjalta ja olemme kohta jollain tavalla ansassa näiden luomiemme yhteisöllisten normien alla. Autoritaarisessa uskonnollisessa kontekstissa koko yhteisö siis ylläpitää vallitsevaa toimintamallia, eivät suinkaan pelkästään opettajat. Etenkin vanhemmat harjoittajat ovat tässä suuressa roolissa, sillä he opettavat omalla toiminnallaan uusille tulijoille sen kielen ja käyttäytymiskulttuurin joka yhteisössä on suvaittua. Toki jokainen yksilö on kuitenkin eettisesti täysin vastuullinen omista teoistaan ja etiikkaa pitääkin arvioida sen mukaan miten käytännössä toimitaan – rooleista riippumatta.

Uskonnollinen autoritaarisuus ei tietystikään aina johda epäeettiseen käyttäytymiseen. Teoriassa zen-buddhalaisuudessa tällaiselta suojelee pitkään harjoittaneen “valaistuneen” ihmisen korkea moraali ja myötätunto. Käytännössä kuitenkin tuo samainen ajatus luo eriarvoisuuden kulttuuria joka juuri johtaa noihin vääristyneisiin käyttäytymiskuvioihin. Vaikka tämän kirjoituksen kokemukset ovatkin zen-perinteeseen liittyviä, uskon että sama problematiikka on näkyvissä myös muissa autoritaarisissa hengellisissä traditioissa. Esimerkiksi Michel Foucaltin esittelemä hierarkkisen vallankäytön väline “panopticon” on selkeästi nähtävissä traditionaalisen zenin rakenteissa. Suosittelen myös Joel Kramerin ja Diana Alstadin kirjaa “The Guru Papers: Masks of Authoritarian Power” kaikille joita nämä asiat saattavat koskettaa. Kirja nostaa esille vastaavantyyppisiä vuorovaikutuskuvioita hyvin monenlaisissa autoritaarisissa ympäristöissä ja paneutuu syvällisesti aihepiirin dynamiikkaan.

Uskon, että zen-yhteisössä on myös paljon hyvää, minkä vuoksi esimerkiksi Sami ja Simokin viettivät monia vuosia elämästään sen parissa. Itsekin astelin sitä polkua 8 vuoden verran. Toivonkin, että niille jotka kokevat zenin polun omakseen avautuu mahdollisuuksia kulkea sitä turvallisissa ja tervehenkisissä ympäristöissä. Nykykäsitykseni mukaan tämä vaatisi toteutuakseen hyvin avoimen ja ei-autoritaarisen ilmapiirin, jossa mikään auktoriteetti tai perinne ei ole liian pyhä kyseenalaistettavaksi. Itse meditaatioharjoitus ei vaadi minkäänlaisia uskonnollisia tai autoritaarisia elementtejä ympärilleen. Noiden elementtien ensisijainen tarkoitus on palvella hierarkkisia valtarakennelmia, ei itse harjoitusta. Se, tarvitaanko noita valtarakennelmia mihinkään muuhun kuin ihmisten identiteettien tukemiseen on minulle epäselvää. Kannustankin ihmisiä kyseenalaistamaan ja tarkastelemaan asiaa kriittisesti oman kokemuksensa pohjalta.

Mitään rikoksia tai vakavia hyväksikäyttötapauksia ei minun tietääkseni ole näissä piireissä vielä Suomessa tapahtunut. Enemmänkin näen tässä kulttuurien yhteentörmäystä, jota ei olla vielä täysin ymmärretty eikä mietitty mitä se meidän ajassamme ja läntisissä pohjoismaissa tarkoittaa. 

"Can we put away all ideas, concepts, and theories and find out for ourselves if there is something sacred - not the word, because the word is not the thing, the description is not the described - to see if there is something real, not an imagination, not something illusory, fanciful, not a myth but a reality that can never be destroyed, a truth that is abiding?
   To find that out, to come upon it, all authority of any kind, especially spiritual, must be totally set aside, because authority implies conformity, obedience, acceptance of a certain pattern. A mind must be capable of standing alone, of being a light to itself. Following another, belonging to a group, following methods of meditation laid down by an authority, by tradition, is totally irrelevant to one who investigates into the question of whether there is something eternal, timeless, something that is not measurable by thought, that operates in our daily life. If it does not function as part of our daily life, then meditation is an escape and absolutely useless."
Jiddu Krishnamurti, This Light in Oneself

Kirjallisuutta ja artikkeleja:

Foucalt, M. 1975. Tarkkailla ja Rangaista.

Kramer, J. & Alstad, D. 1993. The Guru Papers: Masks of Authoritarian Power.

Victoria, B. 1997. Zen at War.

Lachs, S. 1994. Coming Down from the Zen Clouds: A Critique of the Current State of American Zen.

Lachs, S. 1999. Means of Authorization: Establishing Hierarchy in Ch'an /Zen Buddhism in America.

Lachs, S. 2002. Richard Baker and the Myth of the Zen Roshi

Sharf, R.H. 1995. Sanbõkyõdan Zen and the Way of the New Religions

Victoria, B. 2001. Engaged Buddhism: A Skeleton in the Closet?

+ monia hyviä artikkeleita osoitteessa: http://www.thezensite.com/MainPages/critical_zen.html

Where do I spend my work-time?

I have been thinking about what is the most important thing in my work. It is a hard task to do as there are so many different viewpoints to the work of a organizational coach. Still I know that it is very important to have a right focus. Like an excellent coach, Bungay Stanier, put it: "There is Good work and there is Great work. Doing lots of Good work is preventing you from doing the Great work."

Complexity Sciences are pointing out that what ever happens, happens in local interaction – whether it is via teleconferences, f2f discussions or emails. Although the self-organizing patterns of organization are highly complex and often unpredictable, we can take action only locally within our own bodies. So to focus on where you spend your work-time will tell you a lot about where the impacts of your work most probably are.

So, I challenge you: Take a look at your calendars, take a look at where you spend your work-time and with whom. It is this network of people that you are mostly influencing – and being influenced by. If you spend your time in virtual networks, you are influencing those people that are participating in those networks - nobody else. If you spend your work–time in management meetings, you are influencing the managers that are participating those meetings – nobody else. If you write powerpoints and excel sheets, you are influencing mostly your own thinking and sometimes also the people that are actually reading the powerpoints and paying attention to them.

I don't know who are the people You should be working with most of the time, but I believe for many of us the healthy division of work-time would be something like this: Min 70% with development teams, max 20% with virtual networks, max 10% with documents (.ppt, .xls, .doc, reports, etc). I think it is very easy to be drawn in a work mode where these figures are quite the opposite, especially if you are working in coordinating/mgmt layers of the organization.

Hoodoo Saunan levyn tekoa Pepe Ahlqvistin kanssa, Osa 2

Oulujoessa on kerennyt virrata vettä jo kuutio jos toinenkin siitä, kun artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin Blues Newsissa (2/2011). Edellistä artikkelia kirjoittaessani hieman emmin ilmoittaessani levyn julkaisupäiväksi toukokuun loppua. Vanhana projektipäällikkönä nimittäin ounastelin, että julkaisu saattaisi kyllä hyvinkin lipsahtaa vähintäänkin sinne kesäkuun puolelle. No nyt puoli vuotta myöhemmin levy sitten viimein ilmestyi. Koska Suomessa on varmaan muitakin ensikertalaisia levyntekijöitä kuin minä, ajattelin vähän kirjoittaa kokemuksia siitä mitä edellisen artikkelin julkaisemisen jälkeen sitten todellisuudessa tapahtui.

Levytysviikonloppu Pepe Ahlqvistin kanssa oli siis toteutettu maaliskuussa ja joitain uusia äänityksiäkin oli aloiteltu sen jälkeen. Toiveissa oli, että melko nopeastikin päästäisiin käsiksi miksaukseen ja kansitöihin. Viikot kuluivat kuitenkin yllättävän nopeasti ja uusien äänitysten aikatauluja täytyi sovitella itse kunkin elämänrytmeihin sopiviksi. Toukokuun vaihteessa alkoi tuntua, että pitäisi jo olla käsissä jotain valmiimpaakin kuin pelkkiä raakaversioita biiseistä. Raakaversioiden soundit eivät tuntuneet vastaavan odotuksia ja uudet äänitykset söivät studioaikaa ja rahaa. Bändin keskuudessa alkoi tuntua jo siltä, että asiassa pitää päästä etenemään ripeämmin.

Muutaman puhelinpalaverin perusteella teimme päätöksen, että miksataan yksi biisi valmiiksi saakka ennen kuin jatketaan muiden työstöä. Tällä tavoin saataisiin myös selville minkälaista jälkeä studio saisi materiaalista aikaiseksi. Valitsimme koekaniiniksi biisin “Saatana riehuu sisälläin”, joka sisälsi slide-kitaraa, perkussioita ja muutenkin räyhäkkää menoa, ja jäimme odottelemaan. Kun ensimmäinen miksaus valmistui, huomasimme ettei soundi ollut sitä mitä odotettiin. Kommenttien perusteella muokatut uudet versiotkaan eivät liikkuneet riittävästi oikeaan suuntaan. Sinänsä hyvää äänitystyötä tehneen studion miksausnäkemys oli erilainen kuin bändillä, joten ei auttanut kuin lähteä etsimään uutta miksaajaa jatkamaan urakkaa.

Hollywood Housen Miika Halmetoja & Matias Kiiveri tuntuivat keskustelujen perusteella ymmärtävän mitä haettiin, eikä heillä tuntunut olevan mitään softaefektien käyttöäkään vastaan. Tarkoituksemme ei ollut erityisesti hakea puristista “luomu-soundia”, vaan vahvaa soundia nykytekniikan suomin mahdollisuuksin. Matiaksen ensimmäinen miksaus vaikutti lupaavalta ja kommenttikierroksen jälkeen saatiin jo hyvinkin valmista tavaraa aikaiseksi. Edellisen miksaajan kanssa työskentelystä opittiin, ettei koko bändin kannata olla sekoittamassa pakkaa vaan hoidetaan kommunikaatio yhden tai kahden kaverin kautta - mielipiteitä kun löytyy jo neljän miehen bändistäkin moneen suuntaan.

Hollywood Housen kanssa solmittiin urakkasopimus, jonka perusteella voitiin hoitaa miksauksen lisäksi myös loput äänitykset samaan hintaan tunteja laskematta. Tämä helpotti stressiä huomattavasti, kun ei tarvinnut enää miettiä budjettia vaan pystyi keskittymään itse musiikin tuottamiseen. Toisaalta mahdollisuus tehdä uusia äänityksiä viivästytti sitten aikatauluakin jonkin verran. Päätimme kuitenkin panostaa laatuun jottei tarvitsisi jälkeenpäin harmitella.

Heinäkuun aikana uudet äänitykset olivat pulkassa. Oli jännä huomata miten miksauskierrokset paljastivat puutteita raidoissa ja yhden biisin laatutason noustessa oli rimaa nostettava muidenkin biisien kohdalla. Tässä vaiheessa edellä mainittu könttäsopimus oli kullan arvoinen. Biisien valmistuessa osa alkuperäisistä biiseistä ei enää istunut levyn kokonaisuuteen ja niinpä piti tehdä karsintaa ja uudelleensovituksia. “Kulkuri ja kissa” itse asiassa syntyi vanhan pohjan päälle uudelleensovituksena yhden illan aikana - sanoituksineen, melodioineen, kaikkineen. Yllättäen tuosta biisistä tulikin bändin enemmistön ja miksaajien suosikki. Pari muuta biisiä taas tiputettiin pois kun sovitus ei toiminut sillä tasolla jota oltaisiin levyllä edellytetty. Tästä alkoi miksauksen viimeistely, jossa biisejä kuunneltiin tarkasti eri vahvistimilla ja kaiuttimilla.

Samalla aktivoiduttiin myös kansitöiden suhteen. Muutamalta tutulta taiteilijalta kysyttiin halukkuutta ja mahdollisuutta kansitaiteiluun. Ensimmäinen ehdokas joutui jättämään leikin kesken kun laskettu aika läheni, mutta häneltä saatiin hyvä kontaktin Saksaan. Parin luonnoksen perusteella päätettiin ottaa taiteilijaksi Okka Rickers, joka sitten alkoi hahmottelemaan levyn teemaa. Muutaman kokeilun ja mailinvaihdon jälkeen löydettiin yhteinen sävel. Pienen kielellisen väärinymmärryksen jälkeen tosin saatiin välillä versio, jossa ruorissa oli todella coolin näköinen harmonikan soittaja! Tulipahan siinä opittua sekin, että saksan kielessä “harmonica” saatetaan ymmärtää sekä huuliharpuksi, että harmonikaksi. Lopulta kuitenkin kannessa komeili harpisti niin kuin pitikin.

Seuraava etappi oli masterointi, levyn painatus ja kannen graafinen työ. Kilpailutimme muutamia painotaloja, mutta yksinkertaisuuden vuoksi päädyimme 57:aan josta saatiin ostettua myös masterointi ja mediapromootio. Syyskuun lopulla pistettiin biisit masteroitavaksi ja sillä välin aloitettiin kansien grafiikan suunnittelu. Reko Yppärilä teki todella hienoa työtä grafiikan suhteen löytäen monia luovia tapoja käyttää alkuperäistä kansitaidetta teemana sisäkansissa ja vihkossa. Olli Laisalmen ottamista keikkakuvista taas saatiin hyvä taustakuva vihkon sanoituksille. Masteroinnin suhteen tuli pienoisia yllätyksiä, kun miksaajan ja masteroijan käsitykset soundimaailmasta erosivat osittain aika tavalla eikä uutta masterointia ollut enää mahdollista tehdä samaan hintaan. Seuraavaa levyä ajatellen kannattaa varmasti pitää miksaaja mukana alusta saakka myös masteroinnissa. Lopputulos oli kuitenkin bändin mielestä hyvä ja sehän se pääasia oli.

Oma lukunsa oli myös Teoston ja Gramexin ilmoitusten tekeminen, sekä ISRC-tuottajakoodin hankkiminen. Jonkin verran täytyi tehdä selvitystyötä näitä varten, mutta suhteellisen helposti tarvittavat tiedot löytyivät. Ehkä seuraavaa kertaa ajatellen kannattaa jo viimeisessä miksausvaiheessa tarkistaa Gramexia varten kunkin muusikon biisikohtaisten osuuksien lukumäärä.

Mukava tapaus levynteon loppumetreillä oli jälleen yhteiskeikka levyn taiteellisen tuottajan Pepe Ahlqvistin kanssa. Tällä kertaa tavattiin Säräisniemessä sijaitsevassa ravintola Ruununhelmessä, Oulujärven kupeessa. Emme aivan ehtineet saada levyä valmiiksi tuota keikkaa varten, mutta koska levy oli jo painossa voitiin sentään mainostaa levyn julkaisua loka-marraskuun vaihteessa.

Kyseisenä viikonloppuna oli Ruununhelmessä karavaanareiden kokoontumisajot, joten väkeä oli mukavasti paikalla. Ainoa pulma oli vain se, että yleisö oli enimmäkseen eläkeikäistä ja meitä mitä ilmeisemmin luultiin humppa-bändiksi! Takahuoneessa kerkesimme jo miettiä ajetaanko meidät pihalle kun setti alkaa. Sound-checkin aikana nimittäin jo kuului huolestuneita kommentteja siitä, että “aiommeko tosiaan soittaa noin lujalla”. Päätettiin kuitenkin vetää keikka omalla tyylillämme meni syteen tai saveen (pari astetta tosin väännettiin vahvistimien nuppeja luoteeseen). Yllätykseksemme jo setin eka biisin (Yytee blues) intro-soolon aikana lavalle alkoi rientää tanssijoita. Loppujen lopuksi yleisö piti musiikistamme kovasti ja koko illaksi riitti tanssijoita kahdelle lavalle asti. Soitimme oman settimme lisäksi Pepen kanssa yhteissetin, johon sisällytettiin blues-standardien lisäksi myös pari sellaista biisiä joilla Pepe oli levyllämmekin mukana.

Yleisön kommentit sekä keikan aikana, että sen jälkeen olivat todella kannustavia. Ravintoloitsija varasi samalla kokoonpanolla saman tien keikan keväällekin (la 26.5.2012). Jälkeenpäin asiaa pohdittuani tulin siihen lopputulokseen, että todennäköisesti blues menee vallan mainiosti humppa-kansankin tanssimusana - kunhan sanat vain ovat suomeksi, jotta iäkkäämmätkin ymmärtävät mitä oikein lauletaan. Ja ihmekös tuo, onhan blues nimittäin uuden mantereen tanssimusiikkia parhaimmillaan.

Levyn julkaisupäivä oli lopulta marraskuun 3. päivänä ja tätä kirjoittaessani olemme jo muutaman kymmenen levyä myyneetkin. Levyn nimeksi tuli Kalevalaista teemaa seuraten “Pohjolan blues”. Onnistuimmekin mielestämme saamaan mukaan hieman ”lappilais-bluesia”, jota löytyy esimerkiksi kappaleista ”Kalevala” ja ”Nousin sieltä pois”. Palaute on ollut positiivista: biisejä on kehuttu musiikillisesti monipuolisiksi ja sanoituksia kiitelty. Toistaiseksi paras kuulemani palaute tuli Musiikki-Kullaksen levymyynnistä jossa sanottiin, että “kyllä tämmöstä musiikkia pittää tehä”. Levyä on siis saatavilla ainakin Musiikki-Kullaksesta ja tietysti suoraan bändiltä tilattuna postitse. Yhteystietoja löytyy Hoodoo Saunan nettisivuilta (www.hoodoosauna.com), josta löytyy myös ilmaisia maistiaisia levyn annista.

The causality assumptions in management & organizational development

Goals and plans are essential tools for any manager or organizational developer trying to achieve some results. This means that it would be very useful for these people to have some understanding on the basic philosophy around the different causality theories. With this understanding it becomes rather easy to see what kind of causality assumption is used in a given management / organizational development context. This understanding can then be used to study the validity and possible weaknesses of the given approach.

I will give a short review of the different causality assumption based on the criteria defined by Stacey et al. (2000, p.13). This criteria is based on two things:

1)Is the movement towards the future assumed to be towards i) a known state or ii) an unknown state?

2)Is the phenomenon moving towards the future in order to realize i) some optimal arrangement, ii) a chosen goal, iii) a mature form of itself or iiii) continuity and transformation of its identity?

Efficient Causality

Efficient causality assumes that any phenomenon can be divided into clear “if-then” links of causality. These causes can be studied with reductionist approach in which attention is focused on the different parts of the phenomenon. In this approach the interaction of the parts in a phenomenon isn’t considered to be significant. A human being standing outside of it and making measurements of it can observe the phenomenon. This is the common way in the scientific method of doing hypotheses and then measuring whether the hypotheses were right. Here the movement is towards a known state of some optimal arrangement of phenomena governed by the natural laws. The movement is stable and predictable without any notion of self-organization.

Rationalist causality

Immanuel Kant was seeing the problem of free will of human beings already in 1790 in his book “Critique of Judgment”. Because of this he created separate teleology for the nature and for the human beings. The nature followed that of the Efficient Causality, but human beings with their free will followed that of the Rationalist Causality. Rationalist Causality assumes that people can autonomously develop their own goals and the actions to achieve them - i.e. the people develop their own purposes for action. Here the movement is towards a known state of some chosen goal. The rational theory is assumed to exist before the chosen action and as all the changes are due human choice there isn’t any notion of self-organization.

Controlling organizations with Efficient & Rationalist causality


It is common practice to combine both of these causalities in order to make a theory of how to lead organizations. The concept of motivation would be such an example. Because people can choose their own purposes for action, it becomes important for the managers to somehow affect those purposes. Managing the motivation of the employees then becomes very important for the managers. In order to do that the managers are given different tools with which they can motivate the people. Those tools can be monetary awards, feedback, recognition, etc. - the usual “stick and carrots” of organizations. Work psychology seeks to find out ways to categorize the common sources of motivation in order to create easily implementable tools (like formulas) for the managers: “Increasing a parameter here can increase the costs by “x” euros but also increase the motivation by “y”. In this kind of Kantian split the managers would utilize their free will and rationality (Rationalist Causality) whereas the employees would be governed by the motivational factors of their personality (Efficient Causality).

There are many problems with this thinking, especially in big organizations. There seems to be lot of different, sometimes conflicting, factors that motivate the different people and still they will be left with the notion of free will – i.e. they might choose differently than what their “motivational profile” suggests. So how could a manager with hundreds or thousands of employees manage the motivation of them all? Also, if the motivation is highly individual thing with lots of different parameters affecting it, managers can’t have exclusive access to it but all the other things affect it too – including the other managers and employees. Simple solution for this problem is the development of the Formative Causality.

Formative Causality

If the interactions between the parts of a system become important, it requires a different view to make sense of it all. Kant also distinguished between mechanisms and organisms. While mechanisms could be thought of in the context of Efficient Causality, the organisms should have been thought in systemic terms. The radical idea here was that the system “as a whole” was moving towards some final state – the more mature form of itself. Any biological being could be seen to act this way – first it was a seed, which then developed through some initial stages to its mature form of e.g. blossoming flower. Here the parts of the system itself aren’t that important but they get their real meaning in the interaction that produces the whole – e.g. the sun, the water, the carbon dioxide and the plant forming together the chemical process of photosynthesis. The Formative Causality then assumes that the movement of the system is towards a known, pre-determined final form or mature state. The movement is produced by self-organizing interaction of the parts towards that pre-given form.

Controlling organizations with Formative & Rationalist causality


This is the common thinking that underlies the common systems theories used in the context of organizational development. As the managing of individuals in big companies is seen problematic, it becomes easier to manage the purpose of the whole organization. This is done by several ways, including forming visions and strategies, giving incentive targets to the whole organizations, having company values, desired behaviors etc. This thinking is also very much the core of e.g. Lean development. One of the key principles in Lean is to “optimize the whole” instead of local processes, thus avoiding the usually counterproductive results of the local optimization. This idea is also central to agile development where the Scrum teams are seen as self-organizing units trying to adapt and achieve some commonly agreed goal.

However, there are also problems with this kind of causality thinking. Kant for example did argue that human beings could not be thought of this way, as they had the notion of free will. Therefore Kant suggested the Rationalist Causality. Formative/Rationalist split of causality assumes that people in the organizations don’t have any other choice but to function according to the systemic laws of the whole moving towards it's final state - excluding the manager of course, who can use his free will in designing the system.

Transformative causality


The problem of Formative causality can be overcome by stating that there isn’t any “whole” that would control its parts. Instead of falling back to the Efficient/Rationalist causality, you could say that the parts form the whole but at the same time are formed by the whole. Then the movement isn’t towards a known end-state. An example would be a concept of team, which can’t be pointed out separately from the team members, but which still affects the identities of those members. Team is formed by its members and it forms the members at the same time. There isn’t any pre-given end state but instead there is a possibility for continuity of the identities and a possibility for spontaneous transformation at the same time.

G.H. Mead was suggesting that we are creating the meaning for our speech and actions in a social act. This act has gestures that both answer to some responses and also demand for other responses at the same time. There isn’t any fixed meaning in the gestures or responses, but instead the meanings of them are continuously negotiated in the social act. This means that as I am making a statement it is always a response to something that has been said or done before, but at the same time it is anticipating something that would happen in the future – in a way it is demanding something to happen. However, even though I try to anticipate and negotiate some specific kind of response, I can’t control that response, which then can change the meaning of my original gesture. So at the same time the past and the anticipated future is affecting to the gestures made in this moment. The meaning doesn’t reside in any single point but has always potential for both transformation and repetition. Here the movement is towards unknown future state where there is potential for both the continuity and transformation of the identity.

Analogies from the Complexity Sciences


The problem with the Transformative Causality is that nobody is really in control of the organization; instead what is happening is some kind of joint effort coming from the complex cooperative communications. Still the organizations are able to create complex products for defined market segments and even make some kind of rough estimates of their schedules. If there aren’t any outside observers making blueprints and controlling all that complex cooperative communication, how can these results be achieved? Complexity sciences provide useful analogies of what is happening.

Studies of Complex Adaptive Systems show that the initial conditions and diversity amongst the agents can lead to the emergence of patterns that are highly unpredictable and in some ways also predictable at the same time. An example of this would be the emergence of anthill as a result of joint effort of individual ants working together without any blueprint, just following a set of simple rules and having a few specialized roles (diversity). In the case of the ants the differences amongst the individuals are physical ones, whereas with humans these differences are more in the identities, experiences and the culture. An example from dissipative systems would be the emergence of structured way of stearin movement near the candle flame. Most common example from the chaos theory would be the weather. The common nominator for all of these patterns is that they can be predicted in some level, but they are always a bit different also.

This is consistent with the organizational reality that we are witnessing. At some level we are able to predict what kind of developments are coming to face us in the future, but at the same time we know that we can’t know exactly what paths those developments will take. The local interaction can cause coherent system-wide patterns to emerge without any pre-existing design, blueprint or outside observer controlling it. The diverse human beings engaging in the daily politics of organizational life are causing these patterns to emerge and no individual can control what will happen. People are forming the patterns and at the same time these patterns are affecting them. It is possible for the people to anticipate what the organizations will be doing in the future and thus take part of the joint effort of making the products – and at the same time there is a possibility for transformation, which may take a form of both product innovations and business failures.

Literature:
 
Skarp, A-P. (2011). Organizational Development and Coaching in Complex Environment. Unpublished thesis.
Elias, N. (1991). The Society of Individuals. London: Blackwell.
Griffin, D. (2002). The Emergence of Leadership. London: Routledge.
Mead, G.H. (2002 [1932]). The Philosophy of the Present. Prometheus: USA
Shaw, P. (2002). Changing Conversations in Organizations: A complexity Approach to Change. London: Routledge.
Stacey, R., Griffin, D. & Shaw, P. (2000). Complexity and Management: fad or radical challenge to systems thinking. London: Routledge.
Stacey, R. (2001). Complex Responsive processes in organizations: learning and knowledge creation. London: Routledge.
Stacey, R. (2010). Complexity and Organizational Reality: Uncertainty and the need to rethink management after the collapse of investment capitalism (2nd edition). London: Routledge.
Stacey, R. (2010). Strategic Management and Organizational Dynamics: The Challenge of Complexity. (6th edition). London: FT Press

The Art of Maximizing the Processes Not Followed

I have more than a decade of experience of SW development in large organization. I've done most of the roles SW developers have in their career - starting from coding to architecture, project management, team leading, engineering/line management and organizational development. Perhaps the most unique position I have had as a "coach". During my career there has been lots of different processes and practices to help with the alignment, planning, integration and sometimes even with the coding. I guess often the function of the processes is also to help with the people issues (ie. help to separate the "work" from the need to "socialize" ;).

When I became a project manager I was somewhat shocked to understand that most of the plans were actually resting on top of "nothing". I mean those were just based on rough estimates which were aligned with the managers wishes of when the schedule should be met. There weren't really anything concrete there - and it also seemed to be acknowledged that actually most of the plans are generally too optimistic and will never be met in practice. Still at the same time there seemed to be an invisible agreement to pretend that the plans were actually accurate and thus all the other plans and "decisions" were to be aligned with each others. (In a sense it was actually a very bizarre theatrical act...)

When Agile practises were introduced it provided an escape from that kind of thinking. The most practical thing was that agile movement grew so big that it was "ok" to think that way and highlight some issues such as "plans aren't really nothing but some tools to think, you know - we need to pay more attention to what is happening in our daily work than what we planned earlier". Also the team practices were lifted at the spotlight. It was actually desirable to have teams where people talk to each others on daily basis and not just on weekly meetings. However, there were also some side effects with this as some people took the whole thing too mechanistically, saying that "the only right way to do agile is to follow Scrum by the book or at least XP".

I have been involved with big "organizational transformation" projects where we had to plan and execute cultural change in huge multi-cultural organization. Preferably in few months time-frame. Of course there were appropriate metrics and managers to follow the status of that cultural change. (Well, I won't be saying more about that.. :)

Six months ago I went back to my roots as a code-boy. Although I have history on different positions, I didn't want to have any authority to affect the way of working in our team. I went there just to refresh my coding skills. But of course I kept my eyes open also. There were some interesting things happening in the team which I wanted to reflect upon a bit in this post:

1) Only 3 people in the team
2) No formal processes, no formal scrum or kanban, no nothing
3) People sitting face-to-face around a large table without any obstacles (like screens) between them
4) Own separate room

Team had daily meetings occassionally - there was time reserved for those and whenever the Product Owner or some other managerial person came in we did the daily meeting routine (in rather discussive form as there were just 3 of us there). So we did the daily meetings just for them, not for us - there were no need to do it for us as we were able to discuss all the time. I'm sure it would have been beneficial to have e.g. retrospectives occassionally, but I think we did pretty good job anyway.

The most interesting point for me, however, was how it felt to be working on a team like that. I was a bit rusty in the beginning so I needed to ask help pretty often. In this setup it was easy - whenever some of us wanted to ask something or comment on something - we just lifted our eyes from the monitors and spoke up. Others would lift their eyes too and reply, perhaps have a mini discussion for 30 seconds or something and then continued. No need to get off from your machine, make a gesture whether I could ask something or look at who was on their desks and who weren't etc. Really easy. And as there were only 3 of us it wasn't a problem that people would be chatting all the time or anything like that.

I wonder how things would be changed if we'd have more mini-teams like that. No need to any formal team processes, planning for such a small teams would also be pretty simple etc. Of course the coordination would be more on the managers shoulders as the number of teams would be greater. But that's also an illusion, isn't it? The other side of the coin is that the managers would be more aware what's happening. Mini-teams doesn't mean they can't be cooperating with other teams - it's just that it is easy environment to work through the days...

Oh well, soon I will be back in my role as a coach in some other organization. Perhpas I'll have a chance to study this kind of working more. I guess the main idea is what is suggested in the title: "The Art of Maximizing the Processes Not Followed". How to build a setup that needs as few processes around it as possible?

Recording a Hoodoo Sauna -album with Pepe Ahlqvist

Last year in November we had a pleasure to play at a "Finnish Blues” -night organized by Ou’Blues society in a local club here at Oulu. The theme of the night was bands playing blues songs in Finnish language. There were three such bands: Hoodoo Sauna, Juurus-Texas and Pepe Ahlqvist, who played acoustic solo gig. The night was really nice - the venue was great (an old movie theatre turned into a club) and there were lots of blues lovers listening to the bands in a good atmosphere.

As there were many people in the audience asking for our records, we decided to start planning for a Hoodoo Sauna record seriously. Somewhere in the process we had an idea to call Pepe to see if he'd be interested to produce our record - we knew that in order to make a great record a good producer would be really important. Who would have been a better producer for a Finnish blues record than Pepe Ahlqvist who is a multi-instrumentalist that has more than 40 years of experience in the field – and who is also one of the rare Blues artists that have recorded a Blues record in Finnish language? So we decided to go for it. I called Pepe and he was happy to become an artistic producer for the record if we'd just find a suitable time for the recording sessions. We had already looked at the local studio's and decided to go for a small "Studio Wah Wah" that is into root music (there are loads of heavy rock bands around here and so most of the studios are specialized for heavy rock). We managed to find a suitable time for all of us and thus set the date.

So at Friday 11th of March 2011 Pepe drove here at Oulu from southern Finland (600km in a middle of a snow storm) and at Noon we were ready to start! We already had started the producing couple of weeks back by sending the lyrics, demo recordings and some live videos to Pepe for commenting and getting to know the material. So we started by recording the rhythm sections. The work was a lot faster that we would have expected. The band played really well together and so we didn't have to take many shots to get the bass & drum tracks recorded.

Most of the songs were written and composed by me and arranged by the Hoodoo Sauna (one song was made by our guitarist and there was also one cover arranged in Finnish by me). Pepe had a few really good ideas for the arrangements and we tried those out. I was really excited to see how we managed to bring a new soul (or perhaps a blues?) to those songs! There were also some ideas that we had already thought of ourselves but it wasn't until Pepe pointed out some rhythmic changes and other ideas that we finally got it.

The Friday went by fast and at the evening we had a gig with Pepe at the local club. Pepe played an acoustic solo gig and then we played our thing. The highlight of the evening for me was when we ended the night by jamming a few songs together with Pepe. The atmosphere was really good both at the stage and in the audience!

At Saturday we started a little later as we finished the gig just at 1am. On Saturday we recorded the rest of the rhythm sections and then started to record the harp solos. We managed to get all the amplified harps recorded that evening. I played through my Greg Heumann wooden custom bullet mic with 1974 Fender Vibro Champ. I think we managed to get a really good sound out of it!

On Sunday we started with acoustic harps and then recorded one acoustic ballad that had only vocals and acoustic guitars in it. Pepe played really nice acoustic fills that I think really put the blues in that song... Rest of the Sunday went with guitars and vocals for a few songs. Pepe even played electric guitar solo for one song and some backing vocals for two more songs!

The weekend had a really good atmosphere and it was a success in many ways. In total we managed to get the rhythm sections recorded for all the 12 songs and also all the harps. On top of that we managed to get vocals and guitars ready for couple of songs. That was a lot more that we had anticipated. Also the new arrangements and Pepe's visits to the songs were superb! When you put common the gig we had on top of that - it couldn't have been a better weekend!

We'll probably get the record ready by the end of May if there won't be any major surprises. So be prepared - there will be a really unique record coming! All the songs are written and performed in Finnish and there will definitely be some Finnish influences in the music – without forgetting the Blues either, of course.

The Tao of Harmonica Tuning

I bought a book by Richard Sleigh called ”Turbocharge your harmonica”. The book has lots of information about how to adjust the reeds and tune them. I already had a few tools for harmonica maintenance (Lee Oscar’s toolkit), but I also bought a drawscraper from Richard to help with the job. With this tool you don’t have to remove the reedplates in order to tune the blowreeds.

I’m just in a process of learning how to do this tuning stuff, but I managed to work my C-harp already (the one I carry around with me in my pocket). When I was able to dedicate some time to it, the whole process of tuning the harp took about an hour - with some mistakes like filing a wrong reed and confusing sharpening and flattening a few times - but in the end I got it in good tuning and didn’t break anything.. :) So I’m on my way to the profession of harmonica handcraft. ;)

I used the all-around-tuning that compromises between the Just tuning and Equal temperament tuning. In practice the Just tuning makes the harp a better chordal instrument and the Equal temperament makes it a better melody instrument - all-around makes it functional in each, but not perfect in either.

Actually it was very interesting to understand that the equal temperament tuning that is the most used tuning in the western music, isn’t the most natural way to tune the instrument. Actually there is also a method of Just tuning, where the notes are tuned in accordance of the natural hamonics produced by the root note. With this method you can make the harmonica a perfect chordal instrument as the notes in the chord you blow or draw are supporting the harmonics - instead of the mathematical vibration rates that we are accustomed of hearing in the western scales of music.

What this means is that our minds are so conditioned to the scales that are used in our music, that it actually sounds good to us, despite the fact that in all the notes we play there are harmonics that clash with our scale systems. So it makes me think that the mind fundamentally really doesn’t pick and choose between what seems to be natural and what doesn’t - instead it picks and chooses by the way we have teached it to do.