Sami
Mänty-Aho julkaisi blogikirjoituksen, jossa hän kertoi ristiriitaisista
kokemuksistaan zen-buddhalaisen yhteisön johtohenkilönä, sekä eroonsa
johtaneista syistä. Mietin pitkään kirjoitanko itse aiheesta mitään
vaiko en. En ole enää pariin vuoteen ollut mukana zen-buddhalaisissa
kuvioissa ja koin siksi hieman ristiriitaa asian suhteen - haluanko
ottaa kantaa siihen miten asiat hoidetaan/hoidettiin jossain yhteisössä
johon en itse kuulu? Omaa eettistä tulokulmaa mietiskeltyäni päätin
kuitenkin kirjoittaa, sillä olen ollut mukana laajentamassa samaista
yhteisöä Suomessa. Lisäksi nämä tapahtumat nostavat esiin ongelmia joita
Suomessa ei olla tietääkseni meditaatio-piireissä juuri käsitelty. Tämä
kirjoitus on siis ennenkaikkea kantaaottava puheenvuoro.
Minun
erkaantumiseeni zen-buddhalaisuudesta ei liity suurta draamaa sen
suhteen mitä olisin joutunut kokemaan opettajien tai muidenkaan
harjoittajien taholta. Opetussuhteen katkaiseminenkaan ei ollut
mitenkään dramaattinen. Enemmänkin kyseessä oli useamman vuoden aikana
kypsynyt ratkaisu, johon liittyi sisäinen ristiriita sen suhteen mitä
sanojen tasolla puhuttiin ja mitä koin tapahtuvan käytännössä. Lisäksi
halusin vapauden olla yhteydessä muihinkin meditatiivisen työskentelyn
opettajiin, mikä ei olisi ollut mahdollista jos olisin jatkanut
traditiossa. Samin esittämä kritiikki ja se miten siihen suhtauduttiin
ei siis ollut perimmäinen syy omaan ratkaisuuni. Enemmänkin se vahvisti
epäilykseni nostamalla esiin epäeettisiä käyttäytymismalleja joita en
voinut hyväksyä. Olin näiden tapahtumien jälkeen yhteydessä myös Simoon,
joka kertoi hyvin samanlaisista käyttäytymiskuvioista.
En
usko mustavalkoiseen ajatteluun. Kaikissa ihmisissä on monia puolia
jotka ilmenevät eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä.
Lisäksi samaan tapahtumaan on aina monia erilaisia näkökulmia, joissa
heijastuvat katsojan henkilöhistoria ja tulevaisuuden näkymät. En usko
Egoon tai Buddhaan enkä valaistumiseen tai valaistumattomuuteen. En usko
myöskään senseihin joka voisi ulkopuolisen tarkkailijan asemasta
määritellä muiden ihmisten oivalluksen tasoa tai johdattaa heitä kohti
ideaalista hengellistä päämäärää. En usko hengellisiin päämääriinkään.
Uskon ihmisiin joiden identiteetti yhtä aikaa muodostuu sosiaalisessa
ympäristössä ja muokkaa tuota samaista sosiaalista ympäristöä. Ihminen
on siis vahvasti kiinnittynyt sosiaaliseen prosessiin, jossa hän
ihmisenä ilmentyy. Tähän prosessiin liittyvät aina ihmisten väliset
roolit ja valtapelit, joihin usein muodostuu toistuvia
vuorovaikutuskuvioita. Tämä on se lähtökohta josta käsin tarkastelen
kokemuksiani tässä kirjoituksessa.
Härän etsiminen
Hakeuduin
zenin piiriin tietystä syystä - halusin ymmärtää syvällisemmin joitain
itselleni merkittäviä oivalluksia ja kokemuksia. Päämääräni ei siis
ollut minkään henkilökohtaisen ristiriidan tai ongelman selvittäminen.
Virallisesti aloitin zenin harjoittamisen vuoden 2003 alussa, jolloin
kävin täällä Oulussa järjestetyn johdantokurssin. Siellä tapasin kolme
järkevän oloista ja mukavaa zenin harjoittajaa: Johdantokurssin pitäjän
Arin ja kaksi nuorta vierailijaa Zengårdenista – Simon ja Tapsan jotka
molemmat olivat Oululaisia kolleja ja muutenkin kovia jätkiä. ;) En
ollut tavannut opettajia, joten nämä "pitkän linjan harjoittajat"
edustivat minulle traditiota. Ari oli muistaakseni istuskellut noin 7
vuotta ja Simo & Tapsa olivat asuneet Zengårdenissa joitain
kuukausia, Simo vähän pidempään. Myöhemmin tapasin Vihdinpirtin
retriitillä muitakin istujia, kuten Samin, jonka vilpitön olemus syvensi
luottamustani hommaan. Opettajat jäivät varsinkin alkuvuosina minulle
aika etäisiksi, sillä heidän kanssaan ei koskaan päässyt oikein
kunnollisiin keskusteluihin. Siis sellaisiin joissa puhutaan oikeista
asioista ja arkisesta elämästä. Pointti kuitenkin oli, että itse
harjoitusporukassa näytti olevan mukavia tyyppejä. Se oli minulle se
ratkaiseva tekijä syventyä zeniin.
Jälkien löytäminen
Suurin
ongelma minulle oli alusta saakka sietää zen-buddhalaisuuden
uskonnollista hierarkkisuutta ja autoritaarisuutta. Varmaankin linjoissa
on tämän suhteen jonkin verran eroja, mutta sama problematiikka on
ollut helposti havaittavissa kaikissa niissä linjoissa joihin itse olen
tutustunut. Koin tämän erityisen häiritsevänä sen vuoksi, koska
myöhemmin zen-ohjaajana jouduin olemaan tietyllä tavalla tätä
hierarkkisuutta ylläpitävässä roolissa. Ohjaajien oli pakko pitää kaapua
ja rakusua, meditaatioharjoituksen muoto oli hyvin tarkkaan määritelty
ja se sisälsi vahvasti uskonnollisia (ja mielestäni myös suggestiivisia)
aineksia. Opettajan ja tradition asemaa korostettiin monin tavoin: mm.
polvikumarrukset patsaille ja opettajille, valojen vannomiset, Buddhasta
saakka kumpuavien perimyslinjojen resitaatiot, opetuspuheiden pito
jalustalla Buddha-patsaalle, vanhoja opettajia idealisoivat ja
mystifioivat tarinat, valaistumisihanteet, salaiset dokusanit,
hierarkkisen aseman osoittavat kaavut ja rakusut, kyosaku, kiellot
muiden opettajien kanssa työskentelystä, jne...
Kaikkeen
tähän voi suhtautua joko uskonnollisesti tai maallisesti. Uskonnollinen
lähestymistapa on nähdä rituaalit ja symbolit buddhalaisen uskonnon
harjoittamisena, jolloin niiden merkitys on nimenomaisesti
uskonnollisuuden vahvistamisessa. Tällöin on hyvin luontevaa käyttää
suggestiivisia tekniikoita, erikoisia vaatteita, palvoa Buddhaa ja
nostaa “Buddhan edustajat” korkealle jalustalle. Kuitenkin
zen-buddhalaisuudesta puhutaan sen harjoittajien keskuudessa myös
dogmittomana ja jopa "uskonnottomana uskontona” - tämä oli syy siihen
minkä vuoksi itsekin päätin aikoinani lähteä zenin polulle.
Sekulaariset
harjoittajat sanovat, että itse meditaatioharjoitus on ainoa tärkeä
asia, kaavut ja kumarrukset yms. ovat vain rekvisiittaa jonka lävitse
pitää nähdä. Ego se vain on joka vastustaa niitä. "Buddha-patsas ei kumartelusta ylpisty, mutta nöyrtyminen on omalle egolle hyväksi."
Tämä oli se mitä minulle myytiin johdantokursseilla ja lukuisissa
keskusteluissa eri harjoittajien ja opettajienkin kanssa. Ja samaa
mantraa toistelin itsekin myöhemmin omilla johdantokursseillani ja
ryhmässäni.
Vilahdus härästä
Mutta
kumarteluja ei suinkaan tehty vain patsaille, vaan myös opettajille,
jotka zen-liturgiassa siis kirjaimellisesti nähdään valaistuneina
Buddhan edustajina – saman valaistumisen siemenen kantajina, joka on
periytynyt opettajalta oppilaalle aina Gautamasta alkaen. Buddha vs. Ego
/ Hyvä vs. Paha, tyypillinen uskonnollinen kahtiajako näkyi puheissa ja
käytännöissä selvästi (tottakai toisinajattelijoitakin löytyi,
Zengårdenin ruokasalissa käytiin hiljaisella äänellä useinkin
“kapinallisia” keskusteluja). Kaikki harjoittamista estävä oli Egoa tai
Makyo. Valaistuminen oli tie pelastukseen Lootus-sutran “palavasta
talosta” ja sen saavuttamiseen panostettiin todella paljon. Ja tähän
siis opettajat ja ohjaajat kannustivat puheissaan. Joskus karvat
nousivat pystyyn sesshinillä, kun opettaja kehoitti puheessaan
harkitsemaan puolison jättämistä mikäli tämä muodostuisi esteeksi
harjoittamiselle.
Omalla
“ohjaajan urallani" näin aina vain selkeämmin sen miten idealisoivia
käsityksiä ihmisillä oli zenistä, opettajista ja jopa meistä ohjaajista.
Se oli tavallaan myös viettelevää - kuten Toni Packer totesi
kokemuksistaan opettajana Rochester Zen Centerissä: "Voitko kuvitella mitä se tekee ihmiselle, kun hänet nimitetään Buddhan istuimelle ja ihmiset alkavat kumartelemaan häntä?"
Toni itse lähti zen-traditiosta pari vuotta myöhemmin ymmärrettyään
koko ajan selkeämmin sen miten vääristynyt tuo asetelma oli ja kuinka
vääristyneitä käyttäytymismalleja se aiheutti. Tuo sama näytelmä
aiheutti minussakin vaivautuneisuutta ja jonkinlaista myötähäpeää.
Esimerkiksi retriittien jälkeen hierarkiaa vahvistettiin valitsemalla
etukäteen “tärkeitä” ihmisiä ottamaan ruoan ensiksi ja istumaan
opettajan ympärille. Erään retriitin jälkeen tämän näytelmän toistuessa
yksi jäsen spontaanisti huudahti: “Onko täällä joku arvojärjestys?”
Vastauksena oli vain hiljaisuutta ja vaivautuneita katseita. Koin myös
ristiriitaa sen suhteen, että jouduin roolini puolesta perustelemaan
uskonnollisten seremonioiden käyttöä uusille tulijoille ryhmässä, vaikka
toisaalta tradition puheen tasolla kaiken sai ja pitikin
kyseenalaistaa.
Näihin
juttuihin ei liity suurta draamaa, ne olivat vain omia ristiriitojani
harjoituksessa jota yhtä aikaa sanottiin uskonnottomaksi ja
dogmittomaksi, ja jonka käytännöissä kuitenkin oli todella paljon
uskonnollista idealismia ja dogmaattisuutta. Näiden ristiriitojen takia
harkitsin koko touhun jättämistä ja kerroin näistä ristiriidoistani myös
opettajalle. Näin kuitenkin merkkejä myös positiivisesta kehityksestä,
sillä viimeisenä vuotenani kaavun käyttäminen tuli ohjaajillekin
vapaaehtoiseksi. Tämä päätös tosin sitten myöhemmin vedettiin pois ja
samaan aikaan alkoivat nämä ihmeelliset keskustelut Samin esittämästä
kritiikistä.
Härän kiinniottaminen

Itse
Samin kritiikissä en nähnyt mitään ihmeellistä, se oli aika loogista ja
keskusteluni mm. traditiossa harjoittaneen psykologin, Timon, kanssa
vahvistivat sen aiheellisuuden. Oletukseni olikin, että kritiikistä
oltaisiin alettu käymään laajempaakin keskustelua ja hoidettu asiat
kuntoon. Käytännössä kuitenkin keskustelu alkoikin kääntymään kritiikin
sijasta siihen miten Sami oli keskustellut kritiikistään harjoittajien
kanssa myös opettajien "selän takana" ja jopa kysynyt mielipiteitä
kokeneilta zen-opettajilta, kuten Albert Low:lta ja Barry Magidilta.
Näin kyseisen kirjeenvaihdon ja noiden herrojen mielipide oli selkeästi
sellainen, ettei länsimaissa ole kenties yhtäkään riittävän pätevää
opettajaa johtamaan luostarinomaista harjoitusta. Itseasiassa heidän
harjoituskeskuksiinsa oli vuosien varrella tullut turvaan monia ihmisiä
jotka olivat joutuneet vakaviin henkisiin ongelmiin luostariharjoitusten
vuoksi. Minusta nämäkin mielipiteet olisivat olleet arvokasta
materiaalia keskusteluihin – ehkä traditionaalista harjoitusmuotoa
tulisi nykyaikaistaa? Jostain syystä kuitenkin tämäkin keskustelun säie
näytti kääntyvän siihen, että opettajat pelkäsivät millaisia juoruja
American Zen Teachers Association:ssa (AZTA) alkaisi mahdollisesti
syntymään Samin esittämien kysymysten vuoksi. Yhteisön vanhempien
jäsenten keskuudessa näytti vallitsevan oletus, ettei tärkeistä asioista
saanut avoimesti puhua, vaan kaikki kritiikki tuli esittää suljettujen
ovien takana.
Seurannut
keskustelu aiheen ympärillä oli minun näkökulmastani vahvasti
uskonnollista ja autoritaarista. Rivien väleistä ja välillä suoraankin
sai lukea miten opettajia koetettiin pitää pyhimyksinä ja Samia
"pahiksena" kun hän julkesi kritisoida traditiota ja opettajien
toimintaa. Tämä oli hämmentävää senkin vuoksi, koska ennen tätä
keskustelua Samia itseään pidettiin ohjaajien ja vanhempien jäsenten
keskuudessa hyvin suuressa arvossa. Itseasiassa olin kuullut opettajan
itsensä suusta miten Samista todennäköisesti tulisi seuraava
zen-opettaja traditioon. Hyvä esimerkki 180-asteisesta asenteen
muutoksesta oli tämän hässäkän vuoksi järjestetty keskustelutilaisuus
Helsinki Zen Centerissä. Siellä Santelta oltiin kysytty oliko hän
mielestään itse tehnyt mitään väärin tässä jupakassa. Vastaus oli, että
hänen ainoa virheensä oli se, että hän oli luottanut Samiin. Vanhemmat
jäsenet nielivät tämän potaskan hiljaa. Noita keskusteluita seuratessani
karisivat itseltäni viimeisetkin epäilykset sen suhteen kumpi oli
käytännössä tärkeämpää: Ihmiset vai uskonnollinen traditio. Opettajien
auktoriteetin tai tradition kyseenalaistaminen ei ollut yhteisössä
hyväksyttävää - “törröttävät naulat” lyötiin välittömästi takaisin
lattiaan vanhempien jäsenten hiljaisella hyväksynnällä. Oli rankkaa
nähdä miten nopeasti Sami tuli hylätyksi kyseenalaistaessaan yhteisön
normeja.
Nämä
tapahtumat sytyttivät minussa sen verran monia hälytyskelloja soimaan,
että olin yhteydessä myös entiseen zen-pappi Simoon. En aiemmin ollut
kysynyt häneltä niistä syistä miksi hän jätti tradition, koska pidin
sitä hänen yksityisenä ratkaisunaan. Virallisessa jäsentiedotteessa
sanottiin vain, että Simo oli päättänyt antaa pappisvihkimyksensä pois
ja hänelle toivotettiin hyvää jatkoa uudessa elämässään. Koko aihe
tuntui minusta aina tabulta, kun se nousi esiin vaikkapa Zengårdenissa.
Kuulin vain opettajalta epämääräisiä kommentteja siitä miten Simo oli
alkanut käyttäytymään aggressiivisesti ennen lähtöään. Simon kanssa
keskustellessani ymmärsin, ettei Samin kritiikistä esiin noussut
käyttäytymiskuvio ollut mitenkään ainutlaatuinen, vaan näytti olevan
enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Myös Simo oli joutunut karvaasti
kokemaan sen mitä tapahtuu kun kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin ja
tradition. Simonkin tapauksessa opettaja ylläpiti omaa paremmuuttaan
mustamaalaamalla auktoriteettinsa kyseenalaistajaa. Esimerkki tästä oli
Santen mauton vertaus Simon ja Jokelan koulusurmaajan välillä.
Yksittäisen ihmisen elämä, unelmat ja maine eivät vaakakupissa paljoa
paina, kun toisella puolella on hierarkkinen uskonnollinen traditio.
En
ole ollenkaan varma siitä, että Santella olisi käytännössä ollut edes
valtaa ajaa Simoa ulos Zengårdenista. Käsittääkseni Zengården on
Zenbuddhistiska Samfundetin (ZBS) hallinnoima paikka, ei suinkaan
opettajien omistama. Simo taas oli yhteisön zen-pappi jolla minusta
olisi ollut aivan samat oikeudet Zengårdenissa asumiseen kuin
opettajillakin. Luulisin myös, että Ruotsissakin on jonkinlainen
vuokrasopimuksen irtisanomisaika vakituisessa osoitteessa asuvilla,
Suomessa se on kuusi kuukautta vähintään vuoden jatkuneessa
vuokrasopimuksessa. Todennäköisesti ZBS:n hallitus on ainoa laillinen
toimielin jolla olisi ollut valtuudet tuollaisten päätösten tekoon,
mutta sitä ei varmastikaan tässä tapauksessa konsultoitu. Hyvän tavan
mukaan ZBS:n olisi puolestaan pitänyt kysyä myös jäsenistön mielipidettä
pappinsa karkotuksesta - yhdistyshän on aina ensisijaisesti
jäsenistönsä palvelija. Epäilen, että tämä olisi nostanut tervettä
keskustelua jäsenistössä opettajien ja muidenkin zen-pappien
valtuuksista ja oikeuksista, etenkin kun Simo oli tradition ainoa
suomalainen zen-pappi ja ZBS:n 300 jäsenestä reilut 100 oli suomalaisia.
Se
ettei Simo, tai muutkaan, kyseenalaistaneet Santen valtuuksia heittää
Simoa ulos kodistaan yhden illan varoitusajalla, kertoo hyvin siitä
kuinka autoritaarinen asema opettajalla zen-traditiossa on. Toisaalta
suurimmalle osalle jäsenistöä ei edes kerrottu tapahtumien todellista
luonnetta.
Härän kesyttäminen
Tajusin
selvästi, että vuosien varrella varmaankin monet ihmiset ovat
muodostaneet käsityksensä zen-traditiosta minun puheideni perusteella -
aivan kuten minäkin aikoinani niiden ihmisten perusteella joiden vuoksi
päätin luottaa traditioon. Näiden tapahtumien johdosta kuitenkin kävi
selväksi, että oma käsitykseni siitä mikä zenissä on tärkeää oli hyvin
vahvassa ristiriidassa sen suhteen mitä tradition käytännöissä tapahtui.
Niinpä päätin korjata omalta osaltani sen minkä voin näyttämällä etten
itse hyväksynyt sitä mitä tapahtui. Toin kaikki tiedossani olevat
tapahtumat avoimesti esille ryhmässämme ja järjestimme aiheesta
yleiskokouksen. Tuon kokouksen seurauksena riisuimme säännöistämme
kaikki linkit zen-traditioon ja aloimme itsenäiseksi ryhmäksi. Tämä oli
looginen valinta siinäkin mielessä, ettei reilun kymmenen hengen
ryhmässä oikeastaan ollut zen-traditioon sitoutuneita kuin pari
kappaletta.
Oman
polkuni erkaantuminen zen-buddhalaisuudesta siis pohjimmiltaan johtui
siitä, etten voinut hyväksyä zen-buddhalaisuuden dogmaattista ja
autoritaarista luonnetta, enkä sitä millaisen kohtelun kohteiksi
ystäväni Sami ja Simo joutuivat. Koin myös jossain määrin valheelliseksi
sen, että keskustelun tasolla tradition uskonnollista puolta
vähäteltiin vaikka käytännössä se oli monessa suhteessa määräävässä
asemassa. Harjoitusrituaaleja kykenin sietämään samalla tavalla kuin
vaikkapa Karaten muodollisuuksia, mutta nähdessäni selkeästi sen miten
nuo rituaalit luovat uskonnollisessa kontekstissa pohjaa
länsimaalaisittain ajatellen epäterveille ja traumatisoiville
käyttäytymismalleille, en halunnut enää osaltani jatkaa niiden
mahdollistamista. “My way or the higway”
oli varmaankin ihan ok toimintamalli feodaaliajan Japanissa, mutta itse
olen kasvanut länsimaiseen individualismiin, jossa ihmistä täytyy
kohdella tasavertaisena ja kunnioittavasti.
Kotiinpaluu kyyttö-sonnin selässä
En
usko näiden vuorovaikutuskuvioiden olevan sen enempää opettajien kuin
oppilaidenkaan tietoisesti valitsemia. Koen Norbert Eliasin tavoin, että
me ihmiset pikkuhiljaa kasvamme vallitsevaan kulttuuriin omien
odotustemme ja havaintojemme pohjalta ja olemme kohta jollain tavalla
ansassa näiden luomiemme yhteisöllisten normien alla. Autoritaarisessa
uskonnollisessa kontekstissa koko yhteisö siis ylläpitää vallitsevaa
toimintamallia, eivät suinkaan pelkästään opettajat. Etenkin vanhemmat
harjoittajat ovat tässä suuressa roolissa, sillä he opettavat omalla
toiminnallaan uusille tulijoille sen kielen ja käyttäytymiskulttuurin
joka yhteisössä on suvaittua. Toki jokainen yksilö on kuitenkin
eettisesti täysin vastuullinen omista teoistaan ja etiikkaa pitääkin
arvioida sen mukaan miten käytännössä toimitaan – rooleista riippumatta.
Uskonnollinen
autoritaarisuus ei tietystikään aina johda epäeettiseen
käyttäytymiseen. Teoriassa zen-buddhalaisuudessa tällaiselta suojelee
pitkään harjoittaneen “valaistuneen” ihmisen korkea moraali ja
myötätunto. Käytännössä kuitenkin tuo samainen ajatus luo eriarvoisuuden
kulttuuria joka juuri johtaa noihin vääristyneisiin
käyttäytymiskuvioihin. Vaikka tämän kirjoituksen kokemukset ovatkin
zen-perinteeseen liittyviä, uskon että sama problematiikka on näkyvissä
myös muissa autoritaarisissa hengellisissä traditioissa. Esimerkiksi
Michel Foucaltin esittelemä hierarkkisen vallankäytön väline
“panopticon” on selkeästi nähtävissä traditionaalisen zenin rakenteissa.
Suosittelen myös Joel Kramerin ja Diana Alstadin kirjaa “The Guru
Papers: Masks of Authoritarian Power” kaikille joita nämä asiat
saattavat koskettaa. Kirja nostaa esille vastaavantyyppisiä
vuorovaikutuskuvioita hyvin monenlaisissa autoritaarisissa ympäristöissä
ja paneutuu syvällisesti aihepiirin dynamiikkaan.
Uskon,
että zen-yhteisössä on myös paljon hyvää, minkä vuoksi esimerkiksi Sami
ja Simokin viettivät monia vuosia elämästään sen parissa. Itsekin
astelin sitä polkua 8 vuoden verran. Toivonkin, että niille jotka
kokevat zenin polun omakseen avautuu mahdollisuuksia kulkea sitä
turvallisissa ja tervehenkisissä ympäristöissä. Nykykäsitykseni mukaan
tämä vaatisi toteutuakseen hyvin avoimen ja ei-autoritaarisen ilmapiirin, jossa mikään
auktoriteetti tai perinne ei ole liian pyhä kyseenalaistettavaksi. Itse
meditaatioharjoitus ei vaadi minkäänlaisia uskonnollisia tai
autoritaarisia elementtejä ympärilleen. Noiden elementtien ensisijainen
tarkoitus on palvella hierarkkisia valtarakennelmia, ei itse
harjoitusta. Se, tarvitaanko noita valtarakennelmia mihinkään muuhun
kuin ihmisten identiteettien tukemiseen on minulle epäselvää.
Kannustankin ihmisiä kyseenalaistamaan ja tarkastelemaan asiaa
kriittisesti oman kokemuksensa pohjalta.
Mitään
rikoksia tai vakavia hyväksikäyttötapauksia ei minun tietääkseni ole
näissä piireissä vielä Suomessa tapahtunut. Enemmänkin näen tässä
kulttuurien yhteentörmäystä, jota ei olla vielä täysin ymmärretty eikä
mietitty mitä se meidän ajassamme ja läntisissä pohjoismaissa
tarkoittaa.
"
Can we put away all ideas, concepts, and theories and find out for ourselves if there is something sacred - not the word, because the word is not the thing, the description is not the described - to see if there is something real, not an imagination, not something illusory, fanciful, not a myth but a reality that can never be destroyed, a truth that is abiding?
To find that out, to come upon it, all authority of any kind, especially spiritual, must be totally set aside, because authority implies conformity, obedience, acceptance of a certain pattern. A mind must be capable of standing alone, of being a light to itself. Following another, belonging to a group, following methods of meditation laid down by an authority, by tradition, is totally irrelevant to one who investigates into the question of whether there is something eternal, timeless, something that is not measurable by thought, that operates in our daily life. If it does not function as part of our daily life, then meditation is an escape and absolutely useless."
Jiddu Krishnamurti,
This Light in Oneself
Kirjallisuutta ja artikkeleja: